Kävimmepä tänään eläinlääkärissä silmäpeilauksessa Katlan kanssa. Matkalla Viitaniemeen sain olla ylpeä hienosta koirastani joka tottelee pienintäkin vihjettäni ja melkein lukee ajatuksiani. Voimme kävellä keskustan läpi pitkässä fleksissä ilman mitään ongelmia, napin painamista tai sinkoilua - Katla ohittaa ihmiset välinpitämättömästi, toiset koirat kauniisti ja mikäli se meinaa tulla tielle, pieni vihjaus "kat" saa sen kipittämään viereeni kävelemään kunnes on taas tilaa kävellä vähän pidemmällä. Heti kun pääsemme vähän väljemmälle hiekkatielle, päästän koiran irti ja se saa hömpsötellä omia reittejään, koska sehän on Koulutettu koira ja palaa luokseni ilman kutsua kun näkee että jostain tulee vastaan ihminen, koska tietää että silloin tulee tulla lähelle kävelemään tai hihnaan. On se hieno koira, tuo tuollainen hyvin koulutettu karjakoira.

Menemme eläinlääkäriaseman aulaan ja ilmoittaudumme. Katla on iloisen kohtelias ihmisille, heilauttaa vähän häntää jos joku katsoo siihen kohti, ja seisoskelee rennosti jaloissani. Eläinlääkäri ojentaa minulle silmätipat.

"Laitetaanko yhdessä vai saatko laitettua itse?"

Hymähdän hieman, ai että minä tarviisin apua silmätippojen laittamisessa. Ei kiitos, sanon ja otan silmätipat.

"Katla istu"

Mitään ei tapahdu. Tottelevainen, hieno karjakoirani katsoo toiseen suuntaan jalat tukevasti allaan, näyttäen siltä ettei kuule ollenkaan mitä sanon.

"Katla, istu"

Katla kääntää päänsä vielä kauemmas poispäin. Kasvoja alkaa kuumottaa.

"Katla, istu"

Voin melkein nähdä, miten koiran lihakset jännittyvät kun se valmistautuu pysymään seisomassa kävi miten kävi. Nyt rupeaa jo hieman hävettämään. Kosketan Katlan takapuolta pieneksi vinkiksi, mitä tässä olisi tarkoitus tapahtua. Taputan sitä vähän pyllyn päältä. Painan. Painan vähän kovempaa. Istu, istu istu HETI, ISTU. Koira seisoo niin järkähtämättömässä haara-asennossa että mikään mahti maailmassa sitä ei saisi losauttamaan persustaan lattiaan. Ei sitten - saanhan mä nämä silmätipat silmiin niinkin että se seisoo. 

Silmätippojen laittaminen on helppoa puuhaa. Ei tarvitse muuta kuin saada ne tipat silmiin.

Australiankarjakoirien rotumääritelmässä lukee, että kaula on "erittäin vahva ja lihaksikas". Kun lähtöasetelma on se, että minulla on toisessa kädessä silmätipat ja toisella kädellä pitelen koiran kuonosta kiinni pitääkseni sen pään paikallaan, tämä erittäin vahva ja lihaksikas kaula on erityisen hyvä apu siihen, että sen pään saa temmattua sivuun heti, kun tipat lähestyvät silmiä. Tarvitseeko erikseen edes kertoa, että meidän käsky "paikka" tarkoittaa Katlan mielestä, että pidetään jalat paikallaan niin hyvä on. Pään paikallaan pitämisestä ei oo hei ollut mitään puhetta. Kämmenet hikoaa, ja toivon ettei tämä silmätippalitku ole kauhean kallista, tai haitallista koiran turkille.

Loppujen lopuksi tipat saadaan silmiin niin, että koira on jalkojeni välissä, puristan polvillani sitä pysymään paikallaan ja käännän päätä ylöspäin jotta saan hyvän tähtäyksen silmiin. Tässä asemassa pään tempominen on vähän tehottomampaa, joten roiskimalla silmätippoja suunnilleen samaan suuntaan minne pää milloinkin tempoo, saan kuin saankin ne kaksi tippaa per silmä. Annan silmätipat takaisin eläinlääkärille, ja tekee mieli sanoa että ihan oikeesti oon kouluttanut tän koiran, usko mua oon kouluttanut. Silmät peilataan puhtaiksi ja kävelemme kotiin hienon, tottelevaisen karjakoirani kanssa.